Heinäkuussa 1972 pidettiin Kotkassa helsinkiläisen Urheilusukeltajat ry:n järjestämä kesäleiri, johon osallistui sukeltajia muualtakin kuin pääkaupunkinseudulta. Leiriläisten käytössä oli Kotkan urheilusukeltajien vene Kupla. Ohessa on kaksi kuvaa Erkki Siirilän arkistosta.
Maanantaina 3.7. Hupileiri sai synkempiä sävyjä: Tehtävä: Hukkuneen etsiminen Lehmäsaaren rannasta. Lue lisää lehdestä Urheilusukeltaja #15, 1972.
”Ensimmäisessä kuvassa ollaan menossa Lehmäsaareen 1.7.72. Etualalla vasemmalla näkyvän silmälasipäisen henkilön nimestä ei ole tietoa. Kuvan keskivaiheilla aurinkohattu silmillä puolestaan makoilee Antero Parma, sukellusalan vaikuttaja, joka myöhemmin perusti mm. Polarsukellus oy:n. Oikeassa yläkulmassa valkea hattu päässä taasen on Urheilusukeltajat ry:n takavuosien aktiivi Atte Veijalainen.”
Erkki Siirilä
Kommentti yllä olevaan kuvaan, Pekka Lahtisen sähköposti 23.4.2020:
”Olen siinä veneestä otetussa kuvassa laiha pitkätukkainen kaveri uimahousuissa takana nojaamassa kaiteeseen. Vaikka katson pois päin, tunnistan kyllä itseni. Olin silloin 16 vuotias (melkein 17) ja ensimmäisellä sukellusleirillä. Olin saanut Pohjoismaisen sukeltajantodistuksen nro 32 saman vuoden toukokuussa. Olin siihen aikaan tamperelaisen Club Aquarius ry -sukelluskerhon jäsen.”
Pekka Lahtinen
”Toisessa Kotkan kuvassa 2.7.72 nojailee veneen kaiteeseen uusi, oranssinvärinen Fenzy-liivi päällään Lippo Jokinen Jyväskylästä. Nämä ranskalaiset liivit olivat juuri tulleet edelläkävijöinä markkinoille ja edustivat tärkeää uutta edistysaskelta sukeltamisessa. Fenzyissä ei vielä ollut laiteliitäntää, vaan kaasua niihin laitettiin joko haitariletkuun puhaltamalla tai liivin alle sijoitetusta pienestä painepullosta ilmaa lisäämällä. Näin tehtiin joko kompensoimaan puvun kokoonpuristumisen myötä vähentynyttä nostetta tai tuomaan sukeltaja pintaan sekä kelluttamaan häntä hätätilanteessa. Laiteliitännät liiveihin tulivat pian, mutta vasta muutama vuosi myöhemmin tasapainotukseen käytettävä ilmatasku alettiin rakentaa osaksi ilmapullon kantotelinettä, jolloin erillisiä liivejä ei juuri enää käytetty.
Minä [Erkki Siirilä] olen kuvassa Lippo Jokisen vieressä traditionaalisissa urheilusukellusvälineissä oikealla. Kuten kuvasta näkyy, liiviä ei minulla vielä ollut varaa ostaa, kuten ei useimmilla muillakaan sen aikaisilla harrastesukeltajilla. Tasapainotus hoidettiinkin säätämällä lyijypainojen määrä vyöllä ennen sukellusta suurin piirtein oikeaksi.
Käytännössä liiviä käyttämätön sukeltaja joutui kuitenkin usein ylipainoisena pöllyttämään pohjamutaa tai sitten kamppailemaan sukelluksen loppupuolella liikaa kelluvuutta vastaan, kun sukelluslaitteen paino ilmankulutuksen myötä väheni. Lisäksi liivitön sukeltaja oli hätätilanteessa turvaton, mikäli sukelluslaite oli vedessä paljon painavaa mallia. Silloin ei lisänostetta ollut varsinkaan syvällä juuri ollenkaan saatavilla, vaikka olisikin noudattanut sen aikaista ohjetta painovyön pois heittämisestä.
Lippo Jokisella ja minulla on kylmyydeltä suojaamassa märkäpuvut. Omani on jyväskyläläiseltä sukelluspioneerilta Kalle Lehtivuorelta ostamani alkuvuosien vuoriton malli, jonka kauttaaltaan kavensin omin avuin. Ensimmäisen puvun jälkeen kaventelin itselleni neopreeniliiman avulla vielä toisenkin vuorittoman märkäpuvun.
Taisin olla Suomessa viimeisiä vuorittoman (ei nailonia kummallakaan puolella) puvun ja talkin käyttäjiä. Talkkia piti aina pitää sukellusmatkoilla mukana, sillä muuten pukua ei tahtonut millään saada päälle varsinkaan kesähelteellä. Täysin ilman kangasvahvistusta tehdyn neopreenipuvun varjopuolena oli myös se, että tamine repesi päälle laitettaessa ja riisuttaessa helposti. Talkkia toki käyttävät ainakin vapaasukeltajat ja harppuunakalastajat nykyäänkin, mutta heidänkin puvuissaan vahvistava nailonkerros on ainakin puvun ulkopinnalla.
Omalta osaltani tunnen yhä jonkin sortin ylpeyttä siitä, että 1960-luvun Urheilusukelluksen aakkoset -kirjasen ohjeita noudattaen rakensin ensimmäiset sukelluspukuni suurimmalta osalta itse.”
Erkki Siirilä