Att dyka. Handbok i sportdykning. 1959.

Att dyka on ensimmäinen ruotsalainen harrastesukelluksen opaskirja. Sen on kirjoittanut Ruotsin laivaston sukelluskoulutuksen uranuurtaja Gösta Fahlman 1950-luvun lopulla. Fahlman haki oppinsa muun muassa Yhdysvalloista (Underwater Demolition Team, 1952) sekä Englannista [wikipedia]. Fahlman siirtyi myöhemmin USA:han, jossa hän mm. toimi merenalaisten habitaattien asiantuntijana Havaijilla.

Kirjaa on käytetty urheilusukelluksen alkuaikoina myös Suomessa. Sen lukijoita ovat Erkki Siirilän kertoman mukaan olleet esimerkiksi Antti Saarnio Espoosta [Urheilusukeltajat ry] ja Pentti Nyrönen Hangosta. Erkki Siirilä puolestaan kertoo lukeneensa Att dykaa innokkaasti kotikaupunkinsa Jyväskylän kaupunginkirjastossa, jonka valikoimiin teos kuului 1960- ja 1970-luvuilla. Teos jäi kiehtomaan häntä niin paljon, että hän etsi netin kautta historiallisen kirjan käsiinsä ruotsalaisesta antikvariaatista nyt vuonna 2021.

150 sivua urheilusukeltamisen oppeja vuodelta 1959.

Avustaja auttaa sukellusvarusteiden pukemisessa. Laskeutuminen suoritetaan vasta varustetarkastuksen jälkeen. Sukeltajalla on kokokasvonaamari ja kuivahuppu. Olkapäällä on pullonpainemittari, jollainen yleistyi suomen harrastesukelluspiireissä paljon myöhemmin. Sukellus suoritetaan pintaköydellä naruttajan kanssa kommunikoiden.

Kelkalla sukellettaessa on suunnan pitäminen helpompaa. Veneen perässä köydellä vedettäviä kelkkoja käytettiin usein vedenalaisissa etsinnöissä Ruotsissa ja Suomessa laitesukelluksen alkuvuosina ja monet sukeltajat rakensivat niitä itsekin. Niitä kutsuttiin vakiintuneesti 1950-, 1960- ja 1970-luvuilla Suomessa gliidereiksi. Yleensä gliideri oli kuitenkin kuvan mallia yksinkertaisempi koostuen vain kädensijoilla varustetusta laudasta, jossa oli kiinnityspiste vetoköydelle.

Kuvan sukeltajalla on kaksiosainen märkäpuku (housut ja takki) sekä kameran sukelluskotelo. Kehikot kotelon kyljessä muodostavat kameran tähtäimen.

Tuplapullot varailmavivulla (kuvassa pullojen vasemmalla puolella). Regulaattorissa on yoke-liitäntä. Sukeltaja ei käyttänyt tasapainotusliiviä, vaan painotus laskettiin syvyyden (puvun nosteenmenetyksen) mukaan sopivaksi. Nosteen hienosäätö voitiin kohdesyvyydessä suorittaa keuhkoilla ja laskeutuminen uiden.

Leppoisasti rannalla.

Tyypillinen 1950-luvun happilaite. Kyseessä on ilmeisimmin suljetun kierron happilaite Dräger Lt. Lund II. Hiilidioksidiabsorbenttina oli ’Atemkalk’ [Drägerin manuaali], jonka on yleensä kalsiumhydroksidin Ca(OH)2 ja natriumhydroksidin NaOH seos, mutta aiemmin myös Ba(OH)2 ja KOH ovat olleet käytössä (yhdysvaltain laivasto itse asiassa jatkoi kyllästyessään väriä vaihtavan bariumhydroksidin käyttöä 1970-luvun puolelle [Scubaboard Vintage Diving & Equipment]). Suomen laivasto käytti saman näköistä happilaitetta [Siirilä]. Samoihin aikoihin oli myös saman kaltaisia happilaitteita, jossa pullot olivat edessä pystyssä (venttiilit alaspäin).

Rullapuvun alaosa (yläosa vedettiin päälle ja puku rullattiin vesitiiviiksi).

V: Kevyt sukelluslaite Aqua-Matic -regulaattorilla. Aloittelijoille, hengenpelastajille, veneenomistajille.
O: Kolme pulloa ja kaikissa jopa venttiilit

Kompassi, sukeltajan veitsi ja syvyysmittari.

Kokomaskista menee kuivapuvun huppuun ilmausputket, ettei korvien kohdalle synny vaarallista alipainetta tai huppu imeydy korvakäytävään (puvussa on ilmeisesti ollut sisäkaulus). Näitä putkia näkyy Att dykan muissakin kuvissa.

Lue myös: Urheilusukeltajan Aapinen, 1958.