Märkäpuku – merkittävä keksintö sukelluksen historiassa

Kun ensimmäisiä moderneja hengityslaitteita kehitettiin 1940-luvun alussa, sukeltajilla ei ollut käytössään mitään kunnollisia sukelluspukuja. Altistuminen kylmälle oli yleistä ja toisinaan hyvin vaarallistakin.

”Ja silloin se tapahtui. Niin äkkiä, etten ehtinyt edes mitään huomata, menin tiedottomaksi. Jos olisin siinä tilaisuudessa menettänyt henkeni – ja niinkuin seuraavasta näkyy, ei todella paljonkaan puuttunut – en olisi, niin sanoakseni, ikinä tiennyt siitä mitään. Tuntui vain siltä, että sisimmässäni olisi käännetty sähkölampun nappulaa… Alfred oli siinä uidessaan sattunut omia aikojaan, ilman mitään erikoista syytä kääntymään minua katsomaan ja kauhistuksekseen huomannut, miten yht’äkkiä kaikki ilma näytti pusertuvan minusta ulos ja samassa aloin painua pohjaan kuin kivi. Kraaterin pikimustaan, pohjattomaan syvyyteen… Olin saanut ns. kylmänhuumauksen, jollaisia on todettu myös mereen pudonneilla lentäjillä. Jos ruumis jäähtyy alle 27 asteen, silloin tapahtuu tuollainen äkillinen pyörtyminen, ettei sitä itse ollenkaan huomaa. Ikään kuin sähkönappulaa käännettäisiin. Hengitysletkun kovakumisen suuttimen olin kirkkaasti purrut poikki.”

Hans Hass: Kameramiehiä meren syvyyksissä

Sukelluksen pioneeri Hans Hassin henki oli hiuskarvan varassa, kun hän kylmettymisen seurauksena menetti tajuntansa Santorinin kraaterijärvellä vuonna 1942. Sukellustoveri Alfred sai syvyyteen vaipuvan Hassin happilaitteesta otteen ja äärimmilleen ponnistaen hän sai vedettyä Hassin pintaan. Hassilla ja hänen retkikunnallaan ei ollut käytössä minkäänlaisia sukelluspukuja. Tuohon aikaan kylmää vettä piti vain oppia sietämään…

Yhdysvalloissa sukellusasu vaihteli ensimmäisillä laitesukeltajilla. Kun toiset tyytyivät lyhyisiin alushousuihin, toiset yrittivät suojautua kylmältä pitkällä alusasulla ja villapaidalla. Seurauksena oli odotetusti kalisevat hampaat ja vajaalämpöisyyttä. Helpotusta ongelmaan toivat ensin italialaisen Pirellin kuivapuvut. Hieman myöhemmin kuivapukuja alkoi valmistamaan myös amerikkalainen firma Aquala. Kuivapukujen kanssa oli kuitenkin ongelmia. Materiaali oli heikkoa ja ne repeytyivät helposti. Kylmän veden tulviessa sisään sukeltaja ei pysynytkään kuivana. Paineen lisääntyessä sukeltajan iho jäi helposti puristuksiin puvun taitteisiin aiheuttaen mustelmia. Kuivapukuja pidettiin myös kovin kalliina. Siksi monet karttoivat kuivapukuja ja jatkoivat sukelluksiaan hampaat kalisten.

USA:n laivaston käyttämä Mark V -sukelluspuku ei myöskään ollut vaihtoehto. Sen ulkokuori oli tehty puuvillakankaasta sisäkerroksen ollessa kumilla kyllästettyä kudosta. Puku oli kylläkin tiivis, mutta jäykkä, epämukava ja kylmä ilman alla olevaa vaatetusta. Vuosina 1916-1984 valmistettu puku kuului kypäräsukeltajan varustukseen eikä se soveltunut laitesukeltajalle.

Amerikkalainen fyysikko Hugh Bradner keksi märkäpuvun 1951-1952.

Kylmästä kärsiville sukeltajille oli kuitenkin luvassa helpotusta. Tri Hugh Bradner oli fyysikko, joka työskenteli Manhattan-projektin parissa kehittäen ydinasetta New Mexicon osavaltiossa 2. maailman sodan aikana. Hän oli myös innokas sukeltaja ja oli valmistanut itselleen happilaitteen sekä avoimen kierron sukelluslaitteen. Fyysikkona häntä kiinnosti sukelluslaitteet ja niiden kehittäminen. Bradner keksikin mm. yksiletkuisen regulaattorin ja dekompressiomittarin. Ne eivät kuitenkaan herättäneet paljoa kiinnostusta. Yksi hänen keksinnöistään kuitenkin oli merkittävä: märkäpuku.

Bradner kokeili sukelluspuvun valmistukseen useita eri materiaaleja päätyen lopulta neopreeniin. Neopreeni oli ensimmäinen massatuotettu synteettinen kumituote, jonka kehitti amerikkalaisen kemiantehdas DuPontin tiedemies Julius Nieuland vuonna 1930. Valmistusprosessissa tuhannet ilmakuplat jäävät neopreenin sisään tehden siitä erinomaisen eristysaineen. Sen kestävyys on paljon parempi verrattuna luonnolliseen kumiin. Bradner testasi neopreenipukua ensimmäisen kerran meressä huhtikuussa 1952. Vaikka puku oli vain 3 mm:n paksuinen ja vesi oli vain 11ºC lämmintä, puku tuntui lämmittävän. Vähän myöhemmin 5 mm:n ja 7 mm:n puvut osoittautuivat paremmiksi. Pukuihin lisättiin vielä vetoketjut hihoihin ja lahkeisiin tiukemman istuvuuden saavuttamiseksi vähentäen veden kiertoa puvun sisällä.

Bradner yritti saada keksinnölleen patentin laivastolta sekä Kalifornian yliopistolta. Molemmat hylkäsivät hakemuksen. Märkäpuvuille oli luonnollisesti kysyntää ja Bradner muutamien sukelluskaveriensa kanssa perustikin firman EDCO (Engineering Development Company) pukujen valmistamiseksi vuonna 1953. Se ei ollut mikään suuri yritys pukujen valmistuksen tapahtuessa pääasiassa omistajien autotalleissa, mutta se oli kuitenkin ensimmäinen laatuaan maailmassa.

Samoihin aikoihin kaksi muutakin henkilöä väittää keksineensä märkäpuvun. Jack O’Neill oli innokas surffari, joka kehitti ensimmäisen surffaajille tarkoitetun märkäpuvun. Se tuli tarpeeseen, koska tunteja kestävässä lainelautailussa kylmyys oli suuri ongelma. Myös sukeltaja ja surffari Bob Meistrell kehitti oman märkäpukumallinsa, jota myytiin tavaramerkillä Body Glove. Myöhemmin sukelluskouluttajana Meistrell koulutti sukellusta käsittäviin rooleihin kuuluisuuksia kuten Lloyd Bridges, Gary Cooper, Sharlton Heston ja Richard Harris.

Märkäpuvussa ei tuolloin ollut kangasvuorta ja siksi pukeutumisessa tarvittiin avuksi talkkia.

Alkuun märkäpuvun neopreeni oli kaksipuolista kumia, jolloin pukuun tarvitsi lisätä liukasteena talkkia helpottamaan pukeutumista. Kangasvuorelliset märkäpuvut alkoivat yleistyä vasta 1960-luvulla. Märkäpuvun periaate on kuitenkin pysynyt samana, kuin Hugh Bradner alkujaan oletti: sukeltajan ei täytynyt pysyä kuivana pysyäkseen lämpimänä. Puvun sisään pääsee hieman vettä, jonka keho lämmittää. Vesi ei pääse vaihtumaan, jolloin seurauksena on märkä, mutta lämmin sukeltaja. Neopreeni tuhansine ilmakuplineen toimii samalla tehokkaana eristeenä.

Vielä 1970-luvulla märkäpukujen käyttö oli Suomessa hyvin yleistä ja niillä sukellettiin myös talvella. Sittemmin kuivapuvut alusasuineen ovat tulleet suositummaksi puvuksi kylmissä vesissämme. Ne ovat nykyään varsin kestäviä sekä käteviä regulaattorista johdetun täyttöletkun ansiosta. Sukeltaja ei enää joudu puvun puristuksiin syvyyden kasvaessa.

Etelän lämpimämmissä vesissä märkäpuku on yleisin pukumuoto. Se on kehittynyt paljon vuosien varrella. Puvussa on nykyään kaksipuoleinen kangaspinta ja saumat tikataan erikoisneulalla, joka ei tee reikiä neopreeniin. Valmistusmenetelmät tekevät puvusta hyvin kestävän. Malleja löytyy laidasta laitaan, on lyhyitä ja pitkiä, ohuita ja paksuja. Lämmitystehoa voi lisätä kiinteällä hupulla ja ylimääräisellä liivillä. Ns. semi-dry malleihin vettä pääsee sisään hyvin vähän. Niiden hihoissa ja lahkeissa on kaksi neopreenikerrosta, joiden väliin vedetään käsineet ja sukat.

Automaattisen regulaattorin jälkeen märkäpukua voisi todennäköisesti pitää merkittävimpänä keksintönä sukelluksen historiassa. Sukellusaikaa 1940-luvulla eivät useinkaan rajoittaneet ilman määrä pulloissa tai sukeltajantaudin vaara, vaan kylmyys. Sukeltajan altistuminen kylmälle voi olla hengenvaarallista, kuten Hans Hassin kokema tapaus osoittaa. Oli sitten kysymyksessä märkäpuku tai kuivapuku, puetaan sukellukselle lämmintä ylle!

Pekka Lahtinen