Sukeltamisen historiaa Suomessa 1800-luvun puoliväliin

Versio 2019-12-08
Teksti: Ralf Strandell

Sisällys

1. Johdanto
2. Suositeltavaa lukemistoa
3. Historiallista taustaa
4. Sukeltamisen esihistoriaa Suomessa
5. Rantarosvot
6. 1600-luku
   1. Vasa-laivan nosto
   2. Maailmalla parannellaan sukelluskelloa
7. 1700-luku
   1. Pelastussukeltajan työ
   2. 1700-luvun sukelluskirjallisuutta
   3. Vasikannahkainen sukelluspuku
   4. Joitakin nimiä
   5. Mårten Triewaldin sukelluskello 1728
   6. 1730-luku Kirja sekä Kuninkaallinen asetus
   7. 1740-luku Kirjan lisäyksiä ja uusi asetus sekä kiistaa sen tulkinnasta
   8. 1760-luku Kompassipaaluhylyn siirtoyritykset
   9. 1770-luku Kiista pelastuskorvauksista sekä Vrouw Marian etsintä
   10. 1780-luku Sukelluskomissaarin ’Matka Slåda’ on hukassa
   11. 1790-luku Sanomalehti valistaa kansaa sukeltamisesta
8. 1800-luku
   1. 1800-1819 Hylkytavaran huutokaupat jatkuvat. Uudet ohjesäännöt.
   2. 1820-luku Riita. Nostoja. Menetys. Huoli korallista.
   3. 1830-luku Lehdissä kerrotaan ammattisukelluksen menetelmistä
   4. 1840-luku Habitaatteja, sukellusveneitä – ja hukkuneen elvytys
   5. 1850-luku Tietoisuus sukeltamisesta leviää
9. Uudempien aikojen lukemistoa
10. Lähteitä

Johdanto

Tämä on katsaus Suomen sukellushistoriaan 1800-luvun puoliväliin. Koska Suomi kuului aluksi Ruotsin kuningaskuntaan ja myöhemmin Venäjään, nivoutuu Suomen sukellushistoria näiden maiden sukellustoimintaan. Tässä artikkelissa esitellään siksi myös ruotsalaisia sukellustekniikan innovaatioita.

Tarkoituksena on valoittaa sukeltamisen historiaa Suomessa esittäen mahdollisimman paljon lähdeviitteitä ja lainauksia aikakaudesta kiinnostuneille. Lähteet ovat pääosin suomen-, ruotsin- ja englanninkielisiä, mutta muutama italian-, ranskan- tai latinankielistäkin löytyy. Lukijalta odotetaan sujuvaa suomen, englannin ja ruotsin lukutaitoa. 1700- ja 1800-lukujen ruotsi on hieman erilaista kuin nykyruotsi, mutta lähdeteoksia ei millään kerkeä kääntämään.

Yhteenvetona voidaan todeta, että sukeltaminen alkoi viimeistään haaksirikkoutuneiden hylkyjen rahdin ja takilan ja muiden arvo-osien organisoidulla pelastamisella ja huutokauppaamisella. Tämä oli merkittävä uudistus vanhaan barbaariseen rantaoikeuteen ja rantarosvouteen verrattuna. Arvohylkyjä (Vrouw Maria) on etsitty (jopa sukelluskellolla) ja hylkyjä yritetty siirtää pois väylältä (Kompassipaaluhylky). Meripelastuksen (siis rahdin pelastuksen) koordinoijat, sukelluskomissaarit, jäivät historiaan, mutta varsinaisen sukellustyön tekijöistä ei muistiinpanoja kirjattu. Koska sukeltaminen oli vapaasukellusta, oli tajunnanmenetyksen ja siten kuoleman riski olemassa. Työ oli myös kylmää ja vilustuminen oli raskaassa työssä vaarallista. Myöskään antibiootteja ei ollut olemassa. Työkalut olivat yksinkertaisia ja halpoja – kallista omaa sukelluskelloa ei esimerkiksi Suomeen saatu. 1700-luvun sukelluspuku Raahen Wanha Herra sekä Fanehjelmin sukelluslaite (jota ei Suomeen ilmeisesti saatu)(1842) ovat mielenkiintoisia. Sukeltamista esiteltiin sanomalehdessä jo 1700-luvun lopulla, mutta suomenkielellä vasta 1850-luvulla. Meripelastuksen organisointia koskevat lait ja asetukset toki suomennettiin heti 1730-luvulla. Mielenkiintoinen on myös juttu korallin ryöstökalastuksesta Afrikan Tunisista vuodelta 1825. Jutun tunnelma on merensuojelullinen, vaikka kieltoja ei siinä vaaditakaan.

Lukijan kannattaa sukelluskomissaareista lukiessaan muistaa, että nämä herrat tuskin varvasta kastoivat. Sukelluskomissaarien tehtävänä oli organisoida rahdin pelastaminen ja huutokauppa. Sukeltamisen teki joku muu.

Suositeltavaa lukemistoa

Lukijan kannattaa tutustua Katja Tikan Pro Gradu -tutkielmaan (2014) ”Apua merihädässä – vai liiketoimintaa? Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminnan ensimmäiset vuosikymmenet 1729–1760”.

Myös ”Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä” (Riikka Alvik, Juha-Matti Granqvist, Mikko Huhtamies ja Katja Tikka) vuodelta 2015 kannattaa lukea.

Hyvä kirjoitus löytyy myös osoitteesta http://haaksirikko.harmaasudet.fi/wp/peli/sukellus-ja-pelastuskomppania-seka-rantarosvous/

Dykeri- och bergnings-compagniet til dess ursprung, fortgång och närvarande skick vuodelta 1823 sisältää 75-sivuisen ruotsiksi kirjoitetun Sukelluskomppanian historiikin ja nykytilan arvioinnin.

Historiallista taustaa

Sukeltamisen maailmanhistoria ulottuu vuosituhansien taakse. Sukeltaminen henkeä pidättäen oli kuitenkin hankalaa ja vaarallista. Aristoteleen mukaan jo muinaisessa kreikassa käytettiin alassuin veteen laskettuja ilmapatoja pidentämään sukellusta (ja sukeltajilla oli myös ongelmia korvien paineentasauksen kanssa). Kaiketi ensimmäinen maininta ’modernista’ sukelluskellosta on Francesco de’Marchi:n kirjassa Architettura militare 1530-luvulta. Guglielmo da Lorena käytti sitä hylyn aarteiden nostoon Italian Nemo-järvestä, mutta halusi salata keksintönsä. Kesti yli vuosisadan ennen kuin kellosukellustekniikka otettiin käyttöön Ruotsin valtakunnassa.

1400-luvun loppupuolella elänyt Leonardo da Vinci unelmoi jo sukelluspuvusta, mutta toimivalta hänen luonnoksensa ei vaikuta. Paine-eron takia sukeltaja ei olisi saanut vedettyä henkeä pinnalta. Vanhin tunnettu käyttökelpoinen sukelluspuku (Raahen Wanha Herra) on 1700-luvulta. Näinollen 1600-luku on ollut käytännössä vapaasukelluksen aikakautta. 1600- ja 1700-luvuilla on lisäksi käytetty apuna sukelluskelloja sekä myös sukellettu pinnalta pumpatulla ilmalla (tosi vähän; vain Raahen Wanha Herra tunnetaan).

Sukeltamisen esihistoriaa Suomessa

Pohdintaa. On mahdollista, että loppukesän lämmössä on uitu ihan huvin vuoksikin. Joitakin seikkailunhalu lienee kutsunut sukeltamaan muutaman metrin syvyyteen. Mutta onko Suomessa ollut muuta sukeltamista kuin satunnaisia vesileikkejä? Tuskin, sillä vedet ovat kylmiä ja tavoitellut aarteet on saatu pinnalle sukeltamattakin: Suomen joissa ja järvissä pääasiassa 1—5 metrin syvyydessä eläviä jokirapuja on toki kerätty ravinnoksi. Vaikka rapuja voi kerätä käsin, on ollut mukavampaa käyttää syöttitikkuja ja rapuhaaveja matalassa vedessä sekä rapumertoja hieman syvemmällä. Eipä taida vesissämme muutakaan käsin kerättävää saalista olla. Järvimalmi sijaitsee sekin 1—5 metrin syvyydessä ja sitä käytettiin Suomessa rautakauden aikana raudanvalmistukseen (toinen linkki; kirja: Pajan hämärästä). Pohjois- ja Itä-Suomessa varhaisimmat todisteet raudanpelkistyksestä ovat 200–300-luvuilta eaa. Mutta malmikin todennäköisesti etsittiin ja kerättiin kepeillä, kauhoilla ja haaveilla.

Näinollen on vaikea keksiä hyvää syytä harjoittaa laajamittaista sukeltamista kylmissä vesissämme. Tilanne muuttuisi oleellisesti vasta kun veteen saattoi upota jotakin todella arvokasta, jota ei pohjalla käymättä pystyisi nostamaan pinnalle.

Rantarosvot

Itämerellä liikkui paljon arvokkaassa lastissa olevia aluksia matkalla Saksasta Pietariin (ja takaisin). Vanha ennen Ruotsin merilakia voimassa ollut rantaoikeus (Jus Litoris, Strandrecht) antoi rannikon asukkaille oikeuden omia rantaan ajelehtinut hylkytavara. Niinpä jotkut saaristolaiset sytyttivät perimätiedon mukaan harhatulia, joita onneton merenkulkija saattoi erehtyä luulemaan majakoiksi ja näin ajautua karille ja koitua tulen sytyttäjälle nettotuloksi. Lue lisää kirjasta Aarrelaivat ja harhatulet — Turunmaan ulkosaaristo 1700-luvulla. Kaukiainen, Yrjö. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 2018. Yrjö Kaukainen on merihistorioitsija ja Euroopan historian emeritusprofessori.

Kirjan esittely: Purjelaivojen haaksirikkoja sattui usein, mutta laivojen lasti onnistuttiin monesti pelastamaan paikallisen rannikkoväestön avulla. Jos perimätietoa on uskominen, kaikki eivät kuitenkaan tyytyneet pelkkiin pelastustoimiin. Saaristolaiset harjoittivat yleisesti hylkyjen ryöstelyä ja heidän väitetään houkutelleen tahallaan laivoja karikoille polttamalla Utön majakkaa jäljitteleviä harhatulia. Tarinat merimiesten murhista ja hylkyryöstöillä rikastuneista rannikon asukkaista jäivät elämään sitkeästi paikallisissa kertomuksissa. Mitä saaristossa todella tapahtui, ja mikä oli haaksirikkoutuneiden laivojen lastin kohtalo?

Itäisen Suomenlahden rantarosvousta puolestaan käsittelee seuraava kirja: Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla; Kaukiainen, Yrjö; 2005. 264 sivua. Koiviston ja Suursaaren, Säkkijärven, Virolahden ja Vehkalahden saaristolaisia syytettiin hylynryöstöstä. Kokonaiset kyläkunnat saattoivat sekaantua hylkytavaran korjaamiseen ja piilottamiseen vastoin [uuden meri-] lain selvää kieltoa.

Voitaneen olettaa, että karille ajautuneet alukset eivät kaikki uponneet pohjattomiin syvyyksiin, ja mitä eivät aallot tuoneet rantaan, se voitiin kaiketi koukuin ja keksein ja vapaasukeltaen pelastaa. Tokkopa kuitenkaan halusivat sukelluksiaan kirjattavan. Aika pienimuotoista tällainen sukeltaminen on tietenkin ollut.

1600-luku

Lue myös Suomalaisia sukeltajia yrittämässä Vasa-laivan nostoa vuonna 1629

Vasa-laivan tykkien nosto 1663-1664

Hans Albrekt von Treilebenin ruotsissa käyttöön ottamaa sukelluskelloa käytettiin 1663-1664 Vasa-laivan tykkien pelastamiseen (toinen kertomus) Tukholmassa. LueTreilebeninstä SDHF:n lehdestä Signallinan Nr 16 – Feb 2006 sekä Vasa-laivan tykkien pelastamisesta lehdestä Signallinan Nr 20 (2007).

Italialainen maailmanmatkaaja, Ravennalainen pappi Francesco Negri sattui paikalle kun sukelluksia Tukholmassa tehtiin. Havainnoistaan Francesco kirjoitti toisessa kirjeessään, Lettera Seconda, 93, ”Per meglio intender questa alterazione del mare…” (s.127). Teos on myös ladattavissa: Francescon kirjeet (pdf; sivut 217—221).

Francesco Negri kertoo, että on keksitty laite, jolla pääsee turvallisesti meren pohjaan etsimään sinne hukattua tavaraa. Nosto-operaation johtaja vei kiinnostuneen Francescon henkilökohtaisesti tutustumaan toimintaan. Italialaisen mailin pituinen venematka vei paikalle, jossa on jo useita vuosia [35] maannut laiva miehistöineen, lasteineen kaikkineen. Seuraavaksi Francesco kuvailee sukeltajan pukeutumista: ensin yksi jalka saappaaseen, sitten toinen, sitten puvun yläosa. Narua kiedottiin paljon. Kun sukeltaja oli puettu, hän laskeutui lautalle. Lautan päällä oli lyijystä valmistettu sukellusello, joka voitiin kahden palkin muodostamalla nostokurjella vinssata käsivoimin ilmaan. Sukeltajalle annettiin kahden tai kolmen kädenmitan pituinen metallikoukulla varustettu keppi (puoshaka) työkaluksi. Sukeltaja laskettiin kellossa kuusitoista miehen mittaa veden alle (Francesco mittasi miehen köydenpätkällä). Sukeltaja pystyi olemaan veden alla jopa puoli tuntia. Francescocin halusi kellossa mereen, mutta operaation johtaja taivutteli hänet luopumaan ajatuksesta, koska Francesco ei ollut sukeltaja. Francesco selitää myös sukelluskellon toimintaa: Vesi puristaa ja jäähdyttää kellon ilman, jonka takia sen tilavuus pienenee, mutta vesi ei silti täytä koko kelloa niin kuin ei ylösalaisin oleva vesilasikaan täyty. Sukeltaja antaa vasemmassa kädessään pitämällään merkinantoköydellä pinnalle merkin saavuttuaan pohjalle. Jatkosukelluksilla pintamiehet osaavat laskea kellon suoraan oikeaan syvyyteen. Vartin sukelluksella nostettiin iso tammilankku jossa oli isoja raskaita rautalaattoja. Francesco kysyi tulkin avulla sukeltajalta kauanko tämä pystyisi veden alla olemaan. Sukeltaja vastasi ettei puolta tuntia kauempaa. Sitten Francesco pähkäili, johtuuko tämä kellon ilman liiallisesta lämpenemisestä [happi ei ollut 1600-luvulla tunnettu vaan ilmaa pidettiin alkuaineena] vai kylmästä vedestä, kylmään tottunut raavas sukeltaja kun tärisi. Oli jo lokakuun loppu vuonna 1663. Torilla oli jo16 hylystä nostettua pientä pronssikanuunaa.

Maailmalla parannellaan sukelluskelloa

Vuonna 1689 ehdotti ranskalainen fyysikko Denis Papin ilman toimittamista sukelluskelloon sukellusten pidentämiseksi ja Sir Edmund Halley toteutti parannuksen.

1700-luku

Pelastussukeltajan työ

Katja Tikka kertoo Pro Gradussaan muun muassa sukeltajien työvälineistä:

• sivu 51: Sukelluskellot olivat todellisuudessa 1700-luvulla melko harvinaisia ja esimerkiksi 1760-luvulla ainoat Pohjoisen komppanian omistamat kellot olivat Tukholmassa.
• sivu 52: Sukeltajilla oli sukelluskellon lisäksi paljon pienempää työvälineistöä, jota tarvittiin vedenalaisten hylkyjen avaamiseen, lastin nostamiseen ja hylyn nostoyrityksiin. [lue tarkemmin gradusta]
• sivu 57: Tukholmassa oli Pohjoisen komppanian kaikkein edustavimmat välineet: jalavainen sukelluskello rautaisilla vanteilla ja lyijypunnuksilla, toinen sukelluskello lyhyempiä sukelluksia varten ja nahkainen sukelluspuku kuparikypärällä. On varsin todennäköistä, ettei Suomessa ollut 1700-luvulla missään vaiheessa pysyvästi sukelluskelloa. Vrouw Marian uppoamisvuonna 1771 pyydettiin Tukholmasta lähetettävän sukelluskelloja, joita Suomessa ei ollut tuolloin lainkaan. Loviisan porvareiden toiveet ilmasäiliöllä varustetusta sukelluskellosta eivät täten olleet kovin realistisia.

Sukeltajan ammatista puolestaan Katja Tikka toteaa seuraavaa:

• Sivu 64: Sukellus- ja pelastuskomppanian myötä sukeltajien toiminta helpottui, koska palkkion saanti oli varma.
• Sivu 67: Tuolloin [1700-luvulla] toimineet sukeltajat elivät harvoin iäkkäiksi eikä heidän työtehtäviensä suorittamisesta jäänyt juurikaan merkintöjä.
• Sivu 67: Sukellustyö oli pitkälti veneistä käsin suoritettua pintasukellusta, joten apuvälineillä oli siksikin tärkeämpi rooli kuin uima- tai sukellustaidolla.
• Sivu 67: Henkikirjojen perusteella sukeltajan ammatti monipuolistui ja paikoin jopa vakiintui aikaa myöten. 1700-luvun lopulle tultaessa merkinnöistä löytyy yhä enemmän sukellusrenkejä. Helsingissä toimineet sukeltajat taas olivat melkein poikkeuksetta sukeltajamiehiä (dykeri karl) vuosina 1780–1820. Sukeltajille vakiintui jonkin asteinen oppipoikajärjestelmä, koska rengit mainitaan aina itse sukeltajien yhteydessä. Oltuaan renkinä ja seurattuaan sukeltajan työskentelyä, oli helpompi ryhtyä itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi.
• Sivu 68: Moni sukeltaja ei siis avioitunut tai ei ehkä ehtinyt avioitua […] Kuolinsyinä mainitaan usein vilustuminen, flunssa, keuhkokuume, päänsärky ja toisinaan jopa hukkuminen.

1700-luvun sukelluskirjallisuutta

• 1714: Sir Edmund Halleyn niteessä ”Philosophical Transactions (1683-1775) Vol. 29, 1714 – 1716” puoli vuosisataa Treilebenin tekemien sukellusten jälkeen julkaisema artikkeli The Art of Living under Water: Or, a Discourse concerning the Means of Furnishing Air at the Bottom of the Sea, in Any Ordinary Depths. [vaatii ilmaisen tunnuksen JSTOR-palveluun]
• 1734: Mårten Triewaldin kirja Konsten at lefva under watn (Google books) vuodelta 1734, parikymmentä vuotta Halleyn kirjan julkaisun jälkeen. Triewald jo tiesi että ilmassa on jotakin, joka ylläpitää ihmisen sydämessä olevaa heikkoa elämänliekkiä, ja että ihminen tarvii kannun raitista ilmaa minuutissa. Lisää tietoa ja otteita.
• 1741: Vuonna 1741 julkaistiin vielä lisäyksiä edelliseen. Ruotsin valtakunnassa, johon Suomikin kuului suuriruhtinaskuntana, sukellettiin siis jo 1600- ja 1700-luvuilla.
• 1746-1798: Raportit haaksirikoista Suomen alueella n. v. 1746-97.

Vasikannahkainen sukelluspuku

Sukelluspukua taisi ensimmäisenä ideoida jo Leonardo da Vinci jo 1500-luvulla ja 1700-luvulta tunnetaan Raahen Wanha Herra, vasikannahkainen todistetusti käyttökelpoinen sukelluspuku. Ei ole mahdotonta että se olisi suomalaista alkuperää. Se on tiettävästi maailman vanhin säilynyt sukelluspuku. Puku on Raahen kaupunginmuseossa ja puvusta on tehty myös kopio, Raahen Nuori Herra, johoon voi tutustua alla olevalla videolla.

Pukua myös testattiin Turussa vuonna 2012 ja lukemattomia kertoja sen jälkeen.

Joitakin nimiä

Tärkeitä henkilöitä sukelluksen saralla 1700-luvulla olivat ainakin ruotsalainen insinööri Mårten Triewald sekä sukelluskomissaarit Robert Fithie (Turku), Carl Gustav Fithie (Turku), Johan (Jean) Jung (Eckerö), Magnus Hult (Eckerö), Jean Cretalen (Turku), Gustaf Böning (Tammisaari) ja P. Hansson Sunn (Helsinki). Sukelluskomissaarit olivat Norra Dykeri- och Bärgnings-Societeten:in (Dykericompagniet) palkkalistoilla. Heidän tehtävänään oli omalla rannikkokaistaleellaan järjestää haaksirikkoutuneiden laivojen ja mereen hukatun omaisuuden pelastaminen ja huutokauppaaminen. Pelastustyöstä he saivat tietyn prosenttiosuuden korvauksena. Tokkopa herrat itse veteen menivät. Siihen löytyi seikkailunhaluisia vaaroista piittaamattomia nuoria miehiä, joista ei historia ole pahemmin lukua pitänyt. Nimeltä tiedetään sentään ainakin sukeltajat Lars (1764, Helsinki), Jacob (1764, Helsinki), Sven Moberg (1772, Loviisa).

Sukelluskomissaari Robert Fithie oli laivanrakennusmestari ja perusti Turkuun telakan (aikalaiskertomus), jonka johdossa Carl Gustav jatkoi. Rakennuttipa Robert Fithie ”uudempina aikoina” eli 1738 joensuulta Beckholmeniin päin kulkevan 430 metriä pitkän ja 30 metriä leveän puupaaluista tehdyn kanaalinkin, jota ruopattiin vuosittain. Jung, jonka vaimo teki itsemurhan hukuttautuen mereen, toimi ansiokkaasti Eckerön postikonttorin postimestarina. Posti Suomen ja Ruotsin välillä kulki meritse tätä kautta. Jean Cretalenista tiedämme lähinnä kotiosoitteen Jokikatu 75 Turussa ja laidunkasvien siementen myynti-ilmoituksen. Gustaf Böning oli kauppias. Magnus Hultista ja P. Hansson Sunn:sta ei löydetty tietoja.

Katja Tikka: ”Helsingin henkikirjoissa tavataan kaupungin ensimmäinen täysiaikainen Lars-niminen sukeltaja vasta vuonna 1764, vaikka jo vuonna 1748 porvari Hindrich Johan Amnorin toimi kaupungissa Sukelluskomissaarina. Myös vuodelta 1764 löytyy tieto mereen hukkuneesta sukeltaja Jacobista, jonka ruumis päätyi kaupungin välskärin työpöydälle kuolinsyyn selvittämisen takia. Todennäköisesti Helsingissä 1740-luvulla oleskelleet sukeltajat olivat osa-aikaisia tai tilapäisesti muilta paikkakunnilta tulleita urakkatyöläisiä. Vertailuna Loviisaan kaupungin henkikirjojen perusteella siellä asui vasta vuonna 1759 ensimmäinen sukellusrantavouti Jacob Boberg. Kaupungin ensimmäinen nimetty täysipäiväinen sukeltaja oli henkikirjojen perusteella Sven Moberg vuodesta 1772 lähtien. Vastaavasti Porvoossa ei asunut lainkaan päätoimisia sukeltajia 1740–60-luvuilla. Tämän perusteella voidaan päätellä, että komppania organisoi ensin työnjohdon kuten sukelluskomissaarit, jonka jälkeen alemman tason toiminnan oli mahdollista vakiintua.”

Mårten Triewaldin sukelluskello 1728

Vuonna 1728 toteutti Ruotsalainen insinööri Mårten Triewald lukuisia parannuksia Halleyn sukelluskelloon. Kellosta saatiin halvempi ja raittiin ilman hengittämistä kellossa helpotettiin.

1730-luku Kirja sekä kuninkaallinen asetus

Hieman taustaa. Uskonpuhdistuksen ja puhdasoppisuuden aikana (katso myös tämä) virinnyt halu opettaa kansa lukemaan sekä Suomen kuvernöörinä toimineen Per Brahen vuosina 1637-1640 aloittama koulujen perustaminen myös valtakunnan itäisiin osiin (Suomeen) alkoi tuottaa tulosta. Ja olihan jo vuoden 1686 kirkkolakikin edellyttänyt kansan lukemaan opettamista: XXIV luku, XI kappale:

”Wanhemmita pitä uscollisest manattaman / että he andawat Lapsens heidän Christilisen Oppins Cappalis hywin ja ahkerast opetetta; ja käskettämän nijtä / joiden se murhe Seuracunnas pitä tule / Cappalaisen eli Luckarin / että he caikella wireydel Lasten opettamisen päälle pitäwät / ja opettawat Lapset lukeman Kirja.”

Ja niinpä alkoi suomenkielisten lukutaitoisten osuus väestöstä kasvaa. Sata vuotta myöhemmin ilmestyneet määräykset haaksirikkoutuneiden alusten rahdin pelastamisesta käännettiin jo suomenkielelle. Niitä voi lukea vaikkapa tästä linkistä.

Protectoriali dykerin-interessenteille : ja heidän palwelioillens. Se on nijlle jotca weden alla taitawat käydä, ja meren pohjasta ylöstuoda, mitä sinne haaxi-ricois ja meren hädisä joutunut on. Annettu Stockholmis raadi-camarisa sinä ensimmäisenä päiwänä locacuusa, wuonna 1730. Mikkelissä digitoitavana.

Asetus dykerijstä eli haaxi rickoon joutunein : alusten ja caluin säilyttämisestä ja corjamisesta, annettu Stockholmisa raadi cammarisa 18. p. marras cuusa 1735 [po. 1734] (toinen linkki) Mikkelissä digitoitavana.

Selitys, asetuxen ylitze dykerijstä : eli meri-ajoon joutuneitten caluin ylösottamisesta, sijtä 18. päiw. marras-cuusa 1734. Annettu Stockholmis raadi-camarisa, sinä 8. päiw. maalis-cuusa, 1739. Mikkelissä digitoitavana.

Asetukset löytyvät myös ruotsiksi:

Växjö stadsbiblioteks bestånd av Kungliga Förordningar

• Nådige Protectorial för Dykeri-Interessenterne och theras Betjänte 1/10 1730
• Nådige Förordning om Dykeriet 18/11 1734 mainitaan tässä
• Nådige Förklaring öfwer Dykeri-Förordningen 6/3 1739

1700-luvun kuninkaallisia asetuksia mainitsee myös Åbo Underrättelser 3.10.1832: Finlands historia och geografi.

Triewaldin kirja Konsten at lefva under watn julkaistaan.

1740-luku Kirjan lisäyksiä ja uusi asetus sekä kiistaa sen tulkinnasta

1741

Triewald julkaisi lisäyksiä edelliseen kirjaansa teoksessa ”Plägning til konsten at lefwa under vatn eller en kort beskrifning om de påfunder, machiner och redskaper som Norra dykeri- och bergnings-societeten sedan det amstälte profwet under 1731 års riks-dag, låtit förfärdiga, och nu med scala af deras storlek i koppar sticka låtit”. Kirja on luettavissa verkossa.

Vuoden 1741 Förordning angående Dykerie- och Bergningswärket mainitaan 1850-luvun teoksessa Förteckning öfver i tryck utgifna skrifter på finska.

Lisäksi löytyy kiertokirje: … Genom i dag ankommit bref : … hafwer Hans Kongl. Maj:t … wid handen gifwit, thet riksens ständer, i anledning af ett hos them, … förekommit måhl, angående swenska bergningz eller dykerie societetens arfwodis löhn för förolyckade skieps och gods bergning ..

1742

Lawiambi armollinen asetus, dykerijstä : eli meri-ajoon joutuneitten caluin ylösottamisesta, ja corjamisen-työstä haaxi-rikoisa. Annettu Stockholmis raadi-camarisa, sinä 8. päiw. syys-cuusa, 1742.

1747-1748

Vuonna 1747 Nauvossa karille ajaneen laivan lastin pelasti Robert Fithie. Alkuperäinen lähde: Turun maakunta-arkisto. Toissijainen lähde: Sjöhistoriska samfundet, Forum navale nr 27, pdf, sivu 65.

”En genomgång av sjötullrättens i Abo protokoll för 1747 gav ingen ledtråd, men enligt ett protokoll som förts vid denna inrättnings samnIanträde den 13 juni 1748 konstateras, att ett fartyg strandat i Nagu »förleden höst».” sekä ”Vid nämnda bärgningsauktion den 22 februari 1748 förekom bland de närvarande dykeriinspektören Robert Fithie, som förestod Abo-distriktet för det s. k. Norra Dykerikompaniet. I början av protokollet konstateras lakoniskt »Inspektör Fithie bärgat godz i Nagu skiären.»”

1749

Oeconomisk Beskrifning öfwer Åbo Stad kertoo että Norra Dykeri och Bärgnings-Societeten:in (Pohjoinen sukellus- ja pelastusyhtymä) kanssa oli sovittu, että jos Turun saaristossa ajoi karille ilman että syynä oli myrsky tai aallokko, niin ei ollut kyse sellaisesta tapahtumasta kuin kuninkaallisessa määräyksessä sukelluksesta tarkoitetaan, vaan kippari tai laivanvarustaja pelastavat laivansa itse, eivätkä maksa Sukellusyhtymälle maksua. Pelastusmaksun suuruutta ei mainita, mutta osviittaa antaa se, että Tukholmassa ilmestynyt ”Dageliga Tidningar eller: Dagligt Allehanda” (28.6.1788) mainitsee sivulla 2 painosta tulleen ja myynnissä olevan asiakirjoja koskien Norre Dykeri och Bärgningscompagnietin ja kauppiaiden Tottie & Arfwedson kiistaa Thornhillin 25% pelastuspalkkiosta.

Kirjassa Oeconomisk beskrifning öfver Åbo stad… 25.10.1749 sivut 35-36 (§. 15) mainitaan

I anseende til detta Åbo inlopps och skårgårds sårskilte egenskap, som ock, at watnet stundom utfaller, har jåm Wål Norra Dyker-ock Bårgnings-Societeten med Riksdags Fullmågtige från denna Staden få kommit åfwerens, at om något fartyg i detta farwatn eller skårgård skulle fårolyckas, eller fastna på grund, utan at dårwid något åfwentyr af storm eller sjågång kan befaras, Societeten då icke anser en slik håndelse får någån sådan strandning som under Hans Kungl. Majts nådiga Fårordningar om dykeriet skal begripas, utan må Skepparen eller Redderiet sielfwe med egit folk lågga handen wid lossningen, och skeppets låshielpande eller råddande, utan at til Dykeri-Societeten betala någån afgift.

1760-luku Kompassipaaluhylyn siirtoyritykset

1761

Dykeri-Commissarien P. Hansson Sunn i Helsingfors antaa lisätietoja pelastetusta tavarasta. Ei mainintaa sukeltamisesta.

1765

Karlskronan Amiraliteetti pitää huolen valtakunnan sotalaivoista […] ja sukellustoiminnasta.

Ruotsin perustuslait suomennettuna: Acta publica, jotca sisällänsä-pitävät Ruotzin waldacunnan perustus=lait. Arvid Carlbohmilda. Omalla culutuxella. Wuonna 1765:

Se Colmas Waldacunnan Collegiumi on Ammiraliteti, josa on yxi Präsidenti, jonga cansza istuvat caicki saapuilla olewaiset Amiralit eli Laiwain Päämiehet ja Flaggmannit […] Carlscronassa […] Tämän Collegiumin tulee perääncatzoa, huolda ja murhetta pitää, Waldacunnan Sota-Joucosta, Sota- Laiwoista, Gallejoista, Strutzeista, Wenheistä, Lodjoista, Promeista, Laiwain Rakennuxista, Dykerista eli Sukeldamisesta, ja Piloterijsta eli Laiwain johdattamisesta, ja caikista muista sen ala tulewaisista toimituxista ja tarpellisudeista : […] Ammiralitetin Statin Cammar Contoiri pysyy sijnä tilasa, cuin wuotena 1692 asetev tijn […]

1767

Sukelluskomissaari Robert Fithien poika Carl Gustaf Fithie osallistui Kompassipaaluhylyn siirtoyrityksiin pois laivaväylältä.

1770-luku Kiista pelastuskorvauksista sekä Vrouw Marian etsintä

1772

Norra Dykeries och Bergnings Societeten (Sukelluskomppania) suoritti Vrouw Marian hylyn etsintöjä sukelluskelloa apuna käyttäen, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Sukelluskomissaari Robert Fithie kuoli Turussa 71-vuotiaana: ”Nyheter. Åbo. Med döden äro afledne den 1 i denne månad […]; och den 19 Dykeri-commissarien och Skeppsbyggmästaren här i Staden, Herr Robert Fithie, 71 år gammal.” Lehti: 29.05.1772 Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo no 22

1775

Pietarin meritullin tiedustelu, joka koskee sitä, että sukelluskomppania on asettanut starostoja ja työmiehiä Seiskarille ja pitkin Suomenlahtea.

1776

Degerbyn porvarit olivat 1747 tehneet sopimuksen Norra Dykeries och Bergnings Societeten:in kanssa, että kotimaan matkoilla haaksirikkoutuneet alukset ja niiden lasti kuuluvat vapaasti porvareille, eikä sukellusyhtymä saa prosentteja, mutta tämä sopimus on sittemmin [ennen vuotta 1776] lakannut, eikä Loviisalla ole samanlaista oikeutta kuin Degerbyllä.

En historisk beskrifning öfver stapel staden Lovisa, med philosophiska facultetens bifall under histor. och phil. pract. professorens, herr mag. Johan Bilmarks in

1747 […] Imedlertid blef nyssnämde år den 24. November et Contract slutadt imellan Norre-Dykeries och Bergnings Societeten å ena Samt Degerby Borgerskap å andra sidan, hvaruti Borgerskapet blef förbehållit och medgifvit en fri disposition öfver deras under inrikes Resor strandade eller eljest förolyckade smärre och större egne fartyg och last, utan at Dykeriet för det bärgada kunde praetendera någon ProCent. Men detta contract har Sedermera uphördt, och Lovisa äger ej i thy måhl lika rättighet med Degerby. Desutom behagade Hans Kongl. Maj:t genom Resolution af den 7 Januarii 1748 tillåta, at medel til Degerby Stads kyrkio Bygnad få insamlas dels genom Stam-böcker, dels ock at 2 öre silfvermynt må upbäras af hvart Mat-Lag öfver hela Riket.

1780-luku Sukelluskomissaarin ’Matka Slåda’ on hukassa

1782

Sukelluskomissaari ja laivanrakennusmestari Carl Gustav Fithie kuoli Turussa 44-vuotiaana. [8. Elokuuta hänen telakaltaan valmistui myös laiva]: ”Dykeri-Commissarien och Skepps-Byggmästaren hr. Carl Gust. Fithie afled harstädes den 18 innew. i en ålder af 44 år, 3 månader och 14 dagar”. Lehti: 25.07.1782 Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo no 30

1784

Turun Akatemian Oikeustieteellisessä väitöskirjassa mainitaan:

• ”una, navis a praesidiariis nautis desertae […] Skeppsfynd,” eli ensiksikin merimiesten hylkäämät laivat, löytölaivat, Skeppsfynd, sekä
• ”altera […] Strandvrak” eli toisaalta [paljon määrittelyä] merihylky, Strandvrak, eli mereltä tai rannalta löytynyt omaisuus.

Lähteenä mainitaan kuninkaallinen asetus K. förordn. om Dyker. d. 18 Nov 1734.

30.09.1784 Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo no 39:
”Ifrån herr Dykeri Commissarien Jungh på Eckerö, blef förleden wintras en wäl conditionerad, så callad Matka Slåda med nytt Finskt Seltyg, sänd till Åbo med någon resande, som lika så fallit herr Commissarien Jungh ur minnet, som til hwilken uti Åbo den skulle lämnas, Gegäres således, att den som Slådan emottagit, behagade benågit det tilkännä gifva hos Herr Handelsman G. Aleen.” [kauppias Gust. Aleen]

Jung toimi Eckerössä myös postimestarina. Genealogia.fi: Johan (Jean) Jung (son till Lars Jungh, tab. 1) f. 21.11.1721. Postmästare i Eckerö 1749, dykerikommissarie 1762, avsked ur postmästaretjänsten med pension 1780, erhöll patriotiska sällskapets guldmedalj för vaksamhet och driftig omsorg om posten 1782. D. i Eckerö 24.3.1801.

Löytyi myös dykerikommissarien Magnus Hult f. i Borås 1748 d. i Eckerö 31.1.1795, joka oli naimissa Johan Jungin tyttären kanssa.

1790-luku Sanomalehti valistaa kansaa sukeltamisesta

Valistuksen ajan aatteet ja Chydeniuksen painovapauslaki 1766 mahdollistivat lehdistön nousun, ja ensimmäiset sanomalehdet ilmestyivät Suomessa, siis Turussa, 1770-luvulla. Avautui mahdollisuus valistaa kansaa lehtien kautta. Sukeltamisen osalta tämä alkoi vuonna 1794: Något om Dykeri-Konsten.

1794

Åbo Tidningar kertoo kolmessa numerossaan pitkällisesti sukeltamisesta, ensin muinaisesta vapaasukeltamisesta, sitten sukelluskellon toimintaperiaatteesta ja käytöstä sekä lopuksi hienommista teknisistä kehitysaskeleista.

• 01.01.1794 Åbo Tidningar no 0 [sisällysluettelo] Något om Dykeri Konsten. N:o 19,22,28
• 12.05.1794 Åbo Tidningar no 19 sekä jatkoa: Tarinaa (1/3) muinaisista vapaasukeltajista (ja jopa 7 minuutin hengenpidätyskyvystä) sekä sukelluskellon periaatteen selitys juomalasin avulla.
• 26.05.1794 Åbo Tidningar no 21 Sukelluskomissaari (Dykeri-Commissarie) Jean Cretalen lahjoitti kaksi riikintaaleria kruunulle, jotta ”Ruotsin lipun kunnia ja valtakunnan itsenäisyys voitaisiin säilyttää (sodassa Venäjää vastaan).
• 02.06.1794 Åbo Tidningar no 22 sekä jatkoa: Tarinaa (2/3): Kerrotaan sukelluskellon käytöstä 1500-luvulla: Pari kreikkalaista kävi sukelluskellolla Espanjan Toledossa palavan kynttilän kanssa veden alla ja tuli kuivina ylös! Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija Carl V ja tuhannet katsojat todistivat tapahtumaa. 1683 yritettiin Mull-saaren liepeiltä nostaa Espanjan Armadan uponneiden laivojen aarteita, mutta ylös saadut tykit eivät kattaneet kustannuksia. Vuonna 1687 Phips sai monen yrityksen jälkeen nostettua kuuden ja seitsemän sylen syvyydestä suuria aarteita. 1688 kreivi Argylen retkellä laskeuduttiin Mull-saaren edustalla jo kuudenkymmenen jalan syvyyteen (18m) jopa tunnin sukellukselle. Löydettyjen kultaesineiden aro ei kuitenkaan ollut kummoinenkaan.
• 14.07.1794 Åbo Tidningar no 28 sekä jatkoa. Tarinaa(3/3): Englantilainen Halley ja ruotsalainen Triewald mainitaan sukelluskellon käyttäjinä ja kehittäjinä. Halleyn kellon materiaali (lyijy), mitat, ikkuna, penkki ja käytetyn ilman poislaskuventtiili mainitaan. Korvausilmaa vietiin alas nahkasäkeissä, joista raikas ilma päästettiin kelloon. Tunkkainen ilma oli lämpimämpänä kellon yläosassa ja voitiin sieltä päästää ulos. Halley viettikin neljän muun henkilön kanssa puolitoista tuntia yhdeksän tai kymmenen sylen syvyydessä veden alla. Kello pitää laskea hitaasti, jotta sukeltaja ehtii tottua suvyyteen. Lisäksi 12 jalan välein pitää kello pysäyttää ja sinne toimittaa lisää ilmaa vedenpinnan nousua estämään. Halley lähetti tyhjennettyjen ilmasäkkien mukana viestejä pinnalle lyijylevyyn raapustettuna, ja pyysi kellon siirtämistäkin. Pimeällä säällä kelloon piti viedä kynttilä, mutta se kulutti yhtä paljon ilmaa kuin ihminen. Ainoa asia, josta Halley valitti, oli laskeutumisen aikana koettu korvakipu. Koittipa eräs sukeltaja estää tätä kipua tunkemalla paperia korviinsa, mutta ilma painoi sen niin syvälle, että välskärillä oli suuri työ saada se ulos korvasta. Halley rakennutti myös ikkunallisen lyijykypärän, jossa oli tarpeeksi ilmaa pariksi minuutiksi. Näin sukeltaja saattoi poistua sukelluskellosta usean sylen päähän. Kypärästä oli myös ilmaletku kelloon, josta hanaa vääntämällä sai raitista ilmaa. Ilmaletkun avulla löysi myös takaisin kellolle. Triewald teki kellosta pienikokoisemman kuparisen sisältä tinatun version, joka oli halvempi. Lisäksi sukeltaja seisoi syvemmällä vedessä, niin että pää juuri ja juuri oli kellossa. Tästä on se etu, että alaosan ilma on raikkaampaa. Jos sukeltajan piti joskus olla kellossa ylempänä, sai hän raitista ilmaa alhaalta kupariputkea pitkin, jossa oli pätkä nahkaletkua ja norsunluinen suukappale.
• 11.08.1794 Åbo Tidningar no 32 kuollut Framledne Dykerie-Commissarien och handelsman Gustaf Bönings Enka död […] i Ekenes Stad […] 68 år gammal. Sukelluskomissaari Gustaf Böningin leski kuollut.

Sukelluskomppanian johtajan valtioneuvos C. von Sixtelin anomus sukelluskomppanian oikeuksien turvaamisesta Viipurin kuvernementissa.

1797

Ruotsalaisen Sukellus- ja pelastuskomppanian raportit haaksirikoista Suomen alueella n. v. 1746-97. Jokaisesta haaksirikosta on perustiedot: kapteenin nimi, lähtöpaikka, määränpää, tapahtuma-aika ja –paikka sekä lastin laatu. Lisäksi lyhyt selitys haaksirikon luonteesta.

1798

05.11.1798 Åbo Tidningar no 44 tarinaa italialaisesta uimarista ja vapaasukeltajasta Sisilialaisesta Nicolauksesta, ”Colas”, tai ”Kala-Colas”, joka hukkui vaarallisella vapaasukelluksella. Viihdyttävä tarina, jonka todenmukaisuudesta ei tietoa.

1799

Sukelluskomissaari Jean Cretalen myy heinäkauran ja nurmipuntarpään siemeniä (laidunkasveja) kotipihallaan Jokikatu 75:ssä Turussa.

”Ännu finnes et litet parti frön af knylhafre och ängskasle [ängskavle] till salu för 12 X skålpund, i gården N:o 75 wid Ågatan hos Jean Cretalen.”

1800-luku

Hylyistä pelastettiin edelleen tavaraa ja osia. Ei ole tarkkaa tietoa minkälaisia työkaluja siihen oikeasti käytettiin (vaikka Triewaldin kirjassa oli kaikkea hienoa), mutta todennäköisesti ainakin pinnalta käytettäviä haaveja ja atraimia ja koukkuja ja nostoköysiä. Triewaldin kehittelemiä hienompia apuvälineitä on saatettu käyttää paitsi rahdin pelastamiseen (?), myös vaikutuksen tekemiseen Ruotsin kuninkaaseen. 1800-luvun mittaan lähes koko kansa oppi lukemaan ja myös suomenkielisiä sanomalehtiä alkoi ilmestyä. Tällöin suomenkielisillekin voitiin kertoa sukeltamisesta lehdistöllä.

1800-1819 Hylkytavaran huutokaupat jatkuvat. Uudet ohjesäännöt.

1801

Sukellustarkastaja Emanuel Ekebom meni maanseudulla (Helsingissä) naimisiin: 28.10.1801 Åbo Tidning no 34 Widge i landsorten: Fältrewisoren och Dykeri-inspectoren Emanuel Ekebom samt Enke Fru Catharina Lowisa Sundling wigde i Helsingfors.

1802

Åbo Tidning 22.9.1802 kertoo kaukomaiden helmenkalastuksesta mainiten ihon voitelun oliiviöljyllä, nostoköyden käytön ja sen miten sukeltamiseen on totuteltava jo lapsena ennenkuin sydämen väliseinän munan muotoinen aukko on ehtinyt kasvaa umpeen…

Åbo Tidning 6.11.1802 kertoo miten Afrikassa kerätään korallia koneellisesti mutta myös verkoilla ja jopa sukelluskelloa käyttäen. Sukeltaminen on hankalaa, mutta siten saadaan kerättyä kauneimmat korallit.

1803

1805

Uusi sukelluskomissaari nimetty.

Åbo Tidningar 12.01.1805 kertoo: Korppoosta Jurmon edustalta on löydetty kirstu, jossa oli kirjeitä, pieni kultasormus ja hieman rahaa. Lisäksi pelastettiin mastosta hieman takilaa. Omaisuutta voi tiedustella sukelluskomissaarilta.

Åbo Tidning 16.5.1805 kertoo löytäneensä Nouvelles Litteraires -teoksesta kertomuksen miehestä, joka ei pystynyt sukeltamaan. Tarina menee välillä hieman villiksi, mutta siinä väitetään Paul Mocchian painaneen noin 12 kiloa vähemmän kuin syrjäyttämänsä vesimäärä. Tämä poikkeaa lähes kymmenen kiloa normaalista. Sukeltajat olivat kuulemma vieneet miehen pohjalle, mutta tämä ei ollut pysynyt siellä.

1806

Sukelluskomissaari Olof Aspelundin pihalla järjestetään huutokauppa, jossa myydään kultaa, hopeaa, kuparia, tinaa, pelti- ja rautatavaraa, liinavaatteita, petivaatteita, ynnä muuta.

1807

Syyskuussa sukelluskomissaari Olof Aspelundin pihalla järjestettävässä huutokaupassa myydään kaljaasi Concordiasta pelastettua tavaraa, kuten purjeita, köysiä, tammiparruja, mäntylautaa. Lisäksi telakan rannassa oleva rikkoontunut tammivene on myynnissä.

1808

Aspelundilla on jälleen huutokaupattavana haaksirikkoutuneiden alusten takilointia. Tämä jäi hänen viimeiseksi huutokaupakseen, sillä Aspelund kuoli vuonna 1810.

1811

Lehdessä mainitaan ohimennen Dykerikomissarien Herman.

Åbo Tidning 23.11.1811 kertoo miten Kööpenhaminan uimakerho järjesti uintikisat. Eräs kirvesmies ui 75 minuutissa 1782 metriä (3000 alnar) eli noin 1400m tunnissa. Hän myös sukelsi 28 sekunnissa reiluun 23 metriin (40 alnar). Tosin eräs toinen kirvesmies sukelsi 36 sekunnissa 30 metriin (50 alnar).

1820-luku Riita. Nostoja. Menetys. Huoli korallista.

Sukelluskomissaareja mainitaan lukuisia kertoja lehdissä. Esimerkiksi kapteenska, leskirouva C. C. Blum kävi oikeutta sukelluskomissaaria J. Fellman vastaan. Riita eteni alioikeudesta hovioikeuden kautta Venäjän keisarille saakka, ja lopulta leskirouva sai rahansa.

Finlands allmänna tidning 11.2.1820: Dykeri-Uppsyningsmannen (sukellustarkastaja) Anders Bjurströmin perintöasioita käsitellään 6.3.1820. Oleellistä tässä on, että oli olemassa sukellustarkastajia.

Vuonna 1821 Björköstä (Koivistosta Karjalan kannakselta) pelastetut kaksi ankkuria ovat tavanomaisempaa juttua. Omistajaa kuulutettiin, ja lopulta ne myytiin huutokaupalla Viipurissa vuonna 1823.

Finlands allmänna tidning 1.2.1821 kertoo myös miten unkarilainen Farcas Falwa (Farcas Falva) keksi sukelluslaitteen, Delphin, jolla saattoi viettää kahdeksan metrin syvyydessä tunnin. Pintaan piti palata, ei ilman loppumisen vuoksi vaan, kun pinnalta niin vaadittiin. Hän myös osoitti että veden alle saa valoa. Hän sukelsi Delphinillä lyhdyn kanssa ja se ei sammunut vaikka sukellus kesti hyvän aikaa.

Vuonna 1822 Venäjän keisarillinen sukelluskomppania on nostanut Viipurin saaristossa Piisaaren luona merenpohjasta kaksi tykkiä.

Vuonna 1823 kertoo Åbo Tidining 8.11. murheista ja vertaa niitä helmensukeltajien kaulassaan pitämiin kivipainoihin (kaukomailla). Pohjalta löytyy kuitenkin arvokkaita helmiä. Myös Sukelluskomppanian historiasta ja nykytilasta kertova kirja ilmestyy ruotsiksi Tukholmassa. Lataa kirja pdf-muodossa.

Vuonna 1824 Finlands allmänna tidning 28.2.1824 mainitsee kuolleen sukelluskomissaarin Fellman.

Vuonna 1825 luettiin Sukellusuutisia Afrikan Tunisista. Englantilainen kauppayhtymä saa kerätä korallia, ja aikoo tehdä sen höyrylaivan ja sukelluskellojen avulla, ja on pelättävissä että vuosikymmenen päästä kaunista ja kallista korallia tuskin merenpohjassa tämän jäljiltä enää on.

Samana vuonna Dykeri Kompagnia (sukelluskomppania) menetti oikeuden Viipurin läänin rannikolta merestä sukellettuun tavaraan. Sillä oli ollut tämä oikeus vuodesta 1750 lähtien. Kirja Lappeerannan kaupunginkirjastossa.

Vuonna 1826 kerrottiin lehdessä Antoniuksen ja Cleopatran kalaretkestä. Sukeltaja laittoi kalaa Antoniuksen onkeen.

Vuonna 1829 kertoo Åbo Underrättelser 20.10.1829 Ceylonin helmenkalastajista, jotka voivat vapaasukeltaa kaksi minuuttia, jotkut jopa neljä. Yksi pystyi kuuteenkin minuuttiin.

1830-luku Lehdissä kerrotaan ammattisukelluksen menetelmistä

Åbo Underrättelser 3.10.1832: Finlands historia och geografi mainitsee 1700-luvun kuninkaallisia asetuksia liittyen merenkulkuun ja rahdin pelastamiseen.

Vuonna 1836 kerrotaan puolestaan Oulun Wiikko-Sanomissa hurjaa tarinaa kuinka ”sukeltamaan oppineet miehet Itä-Indiasa […] pyytävät simpukoita, niistä saahaksensa kalliita simpukan-munia eli päärlyjä”. Ja jos hai hyökkäsi kimppuun, laittoivat he kirjoituksen mukaan teräväpäisen kepin hain suuhun niin ettei se saanut suutaan kiinni, ja siksi hukkui… En tiedä miten tuo vaikuttaa hain kidusten toimintaan, joten en osaa sanoa onko väite totta.

Åbo Tidningar 30.10.1839 kertoo Fanehjelmin sukelluslaitteen käytöstä. Englannissa oli jo patentoitu sukelluslaitteita, mutta Fanehjelmin laite oli paranneltu versio. Sukelluspuku koostuu vedenpitävästä kankaasta tehdyistä housuista, joissa on kiinni kumiset kengät ja joiden vyötäröllä on kahden tuuman metallivanne, jonka kohdalla housun kaulus taitetaan alas. Puvun yläosa sopii juuri vanteen päälle ja se napitetaan siihen kiinni. Sitten housun kaulus taiteaan ylös ja paljon narua kiedotaan vanteen kohdalle tiivistämään sauma. Housu tekee siis paidan helman ympäri N-mutkan. Pinnalta pumpataan ilmaa pukuun käyttäen apuna herra Sjöbergin yhden hengen palopumppua ja poistoilma kuplii veteen. Vedenpitävän sukelluspuvun päälle puetaan vielä käsiä ja jalkoja teräviltä nauloilta suojaava suojavaate. Näin ei ole pelkoa puvun menemisestä puhki. Kypärässä on pyöreät neljän tuuman ikkunat: yksi molemmilla sivuilla ja kaksi edessä. Näin sukeltaja näkee sekä ylös että alas. Painoina käytettiin kahta harkkoraudasta tehtyä 51 kilon (6 lispund) painoa, jotka sukeltaja saattoi hätätilanteessa pudottaa vyötäröltään ja siten kellua pintaan. Kohtuullisen raskas setti. Köysimerkeistä kerrotaan, että kaksi nykäisyä tarkoitti että sukeltajalle on laskettava köydellä rautalevy ja liitu, jolla hän voi kirjoittaa levylle viestin pinnalle. Pohjalla oli koeluontoisesti sahattu, naulattu ja avattu kirstu. Sukeltaja oli pohjalla puoli tuntia, pysyi kuivana, ei palellut, ”eikä tullut huonovointiseksi ilmanpaineesta”. Lehtijutussa mainitaan että kohta jokainen laivan varustaja haluaa tällaisen puvun laivoihinsa, koska monta haaksirikkoa voitaisiin estää lähettämällä sukeltaja tarkastamaan ja korjaamaan vahinkoja. Lisäksi toivotaan, että suuri yleisö saisi nähdä tämän ihmeellisen sukelluslaitteen. Sellainen toivomus kuitenkin esitetään, että jos naisväkeä tulee sukelluspukua katsomaan, niin nämä eivät kovasti pelästyisi merihirviön oloista sukeltajaa.

1840-luku Habitaatteja, sukellusveneitä ja hukkuneen elvytys

Finlands Allmänna Tidning 20.07.1840 kertoo miten Kiinan taistelusukeltajat porasivat reikiä brittiläisten sotalaivojen pohjiin.

Borgå Tidning18.11.1840 raportoi Fanehjelmin työskennelleen kaksi tuntia veden alla keksimässään sukelluslaitteessa.

Finlands Allmänna Tidning 02.05.1842 kertoo, että sukeltajat ovat nostaneet tykkejä uponneesta aluksesta Palawan-saaren edustalla lähellä Kiinaa.

Wasa Tidning 13.08.1842 kertoo ehkä hieman romanttiseen sävyyn skandinaavien (siis ei suomalaisten) muinaisista leikeistä. Monet harjoitukset esitellään, myös paini veden alla, jossa oli tarkoitus pitää vastustaja hukuksissa mahdollisimman pitkään (ei toki liian pitkään). Vedenalaisen painin yleisyys jää kuitenkin arvailujen varaan, samoin kuin se, kuinka paljon ja missä ja tehtiinkö vastaavaa Suomessakin.

Saman lehden seuraava sivu valottaa epäsuorasti 1700- ja 1800-lukujen sukeltajien työn vaarallisuutta: Hukkuneella tuskin oli 1700- tai 1800-luvulla toivoa elvytyksestä, sillä lehdessä neuvotaan hukkuneen ensiapu: Hukkunut kääritään äkkiä lämpimiin kuiviin huopiin tai haudataan lämpimään hiekkaan kasvot kohti aurinkoa. Kylmänä vuodenaikana hukkunut viedään sisätiloihin. Tämän jälkeen sytytetään piipputupakka, piipun suukappale tungetaan hukkuneen peräreikään ja elvyttäjä puhaltaa (esimerkiksi kankaalla suojattuun) piipun pesään lukuisia kertoja ja näin täyttää hukkuneen suoliston tupakansavulla (klistir af tobaksrök eli tupakkaperäruiske). Erityisesti verenpäästöä kiellettiin käyttämästä. Lisäksi hukkuneen jalkoja ja käsiä puristetaan ja hierotaan kohti sydäntä veren siirtämiseksi raajoista sydämeen. Päälaelta ja kaulasta painetaan alaspäin. Vasta kun elonmerkkejä ilmenee, heitetään kädellä kylmää vettä naamalle ja otsalle. Tähän verrattuna jopa tuon ajan tulevaisuuden keinulautatekohengitys oli edistynyttä… Koska sydäniskureiden (defibrillaattori) tekniikkaa ja antibiootteja ei ollut, oli varmaan aika sama mitä kokeiltiin.

Vuoden 1842 Helsingfors tidningar kertoo 26.10.1842 kuinka luutnantti Fanehjelm äskettäin sukelsi keksimällään sukelluslaitteella Furst Memschikoffin pohjaa tarkastamaan sekä haki uponneesta proomusta tavaraa. Tämä tapahtui Tukholman lähellä. Sivu 1 ja sivu 2.

Den af Löjtnant Fanehjelm uppfunna dykeri-aparaten har nyligen inwid Stockholm blifwit begagnad wid några förrättningar, som lemnat goda bewis for dess anwändbarhet. Den ena bestod i en besigtning af ångfartyget Furst Menschikoff botten, hwilken befarades hafwa tagit städa under sommaren.

Den andra bestod i upptagandet af en mängd effekter, kettingar, ankare, skeppsugnar och dylika pjeser ur en sjunken pråm. En i dykeri-rustningen klädd person nedgick i prämen och hakade på kroken af den talja, hwarmed effekterna uppwindades , samt förrättade detta arbete med den lätthet, att tjugu man, som anwändes wid spelen, hade nästan oafbruten sysselsättning; inom en dag lättades pråmen, sa att den flöt upp. Under nu ingångna wecka kommer apparaten att begagnas, för att ur ett strandadt engelskt fartyg upptaga qwicksilfwerflaskor och andra till lasten hörande artiklar.

Vuoden 1843 Wasa tidning puolestaan raportoi tohtori Payernen Itä-Intiassa tekemistä parannuksista sukelluskelloon. Ilma pysyi Payernen laitteen takia raikkaana, vaikka kellon vikaantumisaltis ilmaputki otettiin pois (kelloihin pumpattiin ilmaa pinnalta letkua pitkin). Lisäksi vesi ei kellossa noussut laskeutumisen aikana. Seuraavalla sivulla mainitaan myös että jotkut sukeltajat sukelsivat sukelluspuvussa, ja heidän toimintaansa rajoitti ilmaletkun pituus. Pintailmalla siis sukellettiin jo ainakin Itä-Intiassa. Lopuksi lehdessä kerrotaan sukellusveneestä (joskaan se ei ollut maailman ensimmäinen), josta sukeltaja voivat poistua mereen tekemään töitä ja palata sukellusveneeseen. Tämä oli suuri edistysaskel, sillä kelloilla pääsi vain 36 metrin syvyyteen. Ilmapumpun puristusvoima ei riittänyt syvemmälle ja jo 20 metrin jälkeen tuuletusteho heikkeni, piti pumpata 480 kuutiojalkaa tunnissa 32 sijaan, ja kellon ilma alkoi huonontua.

Helsingfors Morgonblad 07.08.1843 kertoo miten Lontoossa tehtiin yleisösukelluksia sukelluskellolla ja pidettiin sukellusnäytöksiä.

Wasa Tidning 20.07.1844 kertoo kuvitteellisesta matkasta merenpohjalle. 30 metrin syvyydessä ”veri pakenee kuolemankalpealta iholta sisäelimiin ja sydän jaksaa paineessa lyödä enää vaivoin. Syvemmälle ei ole asiaa, tai kuolema pian korjaa. Ja muutenkin hengenpidätys yli minuutin on vaikeaa.” (vapaa käännös). Vapaasukelluksesta tietenkin on kyse.

Maamiehen ystävä huhtikuussa 1845 selittää lyhyesti miksi sukelluskello ei täyty vedellä pohjaan menessään. Syynä on tietenkin se, että ilma on ainetta niinkuin vesikin. Ilma vain painuu kasaan eikä karkaa, ellei kello kallistu.

1850-luku. Tietoisuus sukeltamisesta leviää.

1800-luvun jälkipuoliskolla lehdistön määrä kasvaa räjähdysmäisesti ja niin myös hakutulosten määrä kansalliskirjaston haussa. Ruotsinkieliset haut dykeri ja dykareklocka pysyvät vielä hallittavissa määrissä ja antavat oikeita tuloksia. Dykare ja dykning sen sijaan voivat viitata muuhunkin kuin ihmisen toimintaan. Suomenkielisillä hakusanoilla sukellus, sukeltaa, sukeltaminen ja sukeltaja osumia tulee valtavia määriä vaikka haku rajattaisiinkin vain sanomalehtiin. Usein puhutaan kaloista, vesilinnuista tai vertauskuvallisesti. Läpikäytävää olisi melkoisesti ja olisi seurattava erinäisiä johtolankoja, artikkeleista löytyviä nimiä ja niin edelleen.

16.02.1850 Maamiehen ystävä kertoo kuinka Triesten kaupungissa oli tammikuussa koesukellettu ”uus-laatuinen sukellus-kone”, sukelluskypärä (”rautainen koppa”), johon pumpattiin ilmaa pinnalta. Kypärä oli kiinni vedenpitävässä sukelluspuvussa. Sukeltaja palasi kolmen minuutin sukellukseltaan (tuuli oli sekoittanut näkyvyyden) aluspuku kuivana. Maailman ensimmäinen sukelluskypärä ei todellakaan ollut kyseessä, mutta Maamiehen ystävä -lehden tavoitteena oli kansan valistaminen suomalaiskansallisessa hengessä ja se oli aikanaan ainoa suomenkielinen sanomalehti. Näin sukelluskelloista kuulleelle kansalle saatiin kerrottua uudesta teknologiasta.

07.02.1854 Sanomia Turusta no 6
Ulkomaat: Amerikasta löydetty sukeltajan kello: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/481226?page=3&term=sukeltajan

18.02.1854 Maamiehen Ystävä no 7
Ulkomaat: Amerikasta löydetty sukeltajan kello: https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/422026?page=3&term=sukeltajan

02.09.1856 Sanomia Turusta no 36
Sukeltajat etsivät Punaiseen mereen pudonnutta kuningatar Victorian kallista korua. Ei löydetty.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/482606?page=7&term=Sukeltajat

28.03.1857 Oulun Wiikko-Sanomia no 8
Toimelan Elias sukeltaa hylkyyn sukelluskypärällä, jää jumiin sisälle ja pääsee pois. Pari oli panikoinut ja noussut pintaan aiemmin.

Toimelan Elias on kuvitteellinen hahmo, jolla valistettiin kansaa. Elias teki tarinoissa vaikka mitä.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/411326?page=1&term=sukeltajista&term=Sukeltajistako&term=sukeltajat&term=sukeltajana&term=Sukeltaja&term=sukeltaja&term=sukeltajan&term=sukeltajalle

04.04.1857 Oulun Wiikko-Sanomia no 9
Jatkoa edelliseen
https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/411320?page=1&term=Sukeltajista

01.11.1859 Mehiläinen no 11
Ylioppilas Krohnin suomennos Schillerin (saksankielisestä) runosta ”Sukeltaja” mainitaan. Ja pian se mainitaan monissa lehdissä.

Suomettaressakin ilkutaan miten Helsingin Sanomissa ei osata kirjoittaa, vaan oli laitettu ”Sulkentaja”.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/501387?page=33&term=sukeltajasta

1860. Luku- ja oppikirja tarpeellisista tiedoista suomalaisille kansankouluille / saksalaisesta pastori Kirschin kirjasta suomentanut Samuel Roos: ”Peto-sieni…jotka monen sukeltajan hukuttaneet ovat”:

Petosieni on myös tuhanten pienten meri-eläwäin asunto. Kaswin näköiset wesi-eläwät, kuitenkin peitettömät, owat haaruskaiset (Polypit), eniten kiinni wesi-kasweissa; yhdestä eläwästä kaswaa toisia niinkuin Puun oksia, ja näin koko sukukunta toisissansa kiinni. Pieniä eläwiä tämänlaisia puita, tuskin peukalon pituisia on meidänkin wesissä; ne owat wiheriäiset taikka keltaisen harmaat karwaltansa. Merissä on paljoa suurempia, jotka monen sukeltajan hukuttaneet owat.

Uudempien aikojen lukemistoa

Puolen vuosisadan aukko tarinassa, 1860-1910, jää odottamaan täyttämistään. Sitä odotellessa voi lukea vaikkapa Anne Pentin kirjoittaman Suomen Ammattisukeltajien ammattiyhdistyksen 110-vuotishistoriikin Toistasataa vuotta pinnan alla. Aikakausi: 1906-2016. Lisäksi on olemassa Matti Anttilan ja Antti Ellosen kirjoittama sotilassukelluksesta kertova kirja Vedenalainen veljeskunta. Aikakausi: 1950-.

Lähteitä

Katja Tikan Pro Gradu -tutkielma
digi.kansalliskirjasto.fi
Kungliga biblioteket (sukellus Suomessa: Svenska dagstidningar)
Sjötullrättens i Abo protokoll för 1747, 1748
Läänintilit (ohje)

(c) Ralf Strandell, 2019