Tässä lyhennelmä jutusta, joka julkaistiin Urheilusukeltaja-lehden numerossa 1 / 1988. Tekstin tiivisti ja muokkasi alla näkyvään muotoon sen alkuperäinen kirjoittaja Erkki Siirilä.
Tapahtumapaikka oli Upinniemen sotasatama, jossa olin aiemmin suorittanut monet Laivaston sukeltajakurssi 31:n harjoitukset. Lupaus kypäräsukelluksesta osana kurssia oli kuitenkin jäänyt Merivoimilta lunastamatta. Siispä entinen kouluttajani Mauno Kaivo lupautui ystävällisesti järjestämään kokeilun.
Sukelluksen toteuttamisajankohdaksi sovittu syyspäivä koitti. Puolenpäivän tienoilla oli lopulta aika sijoittaa kypärän pehmiketyyny hartioille ja pujottautua sisään kuivapuvun kaula-aukosta – apu oli tarpeen. Sitten keskivartalon ympärille laitettiin vyö ja ranteisiin remmit. Seuraavaksi Mauno Kaivo sekä avustajana toiminut Jyrki Keinänen nostivat raskaan rintapanssarin paikoilleen hartioilleni. Rintakehää kiertävän kumireunuksen reiät venytettiin haarniskan pulttien läpi ja kauluksen lieve aseteltiin kohdalleen. Kumireunuksen päälle kiristettiin yhteensä 12 mutterilla neljä metallikiskoa. Näin saatiin aikaan tiivis liitos rintapanssarin sekä puvun välille.
Istuin jakkaralla ja katselin Maunon ja Jyrkin hääräilyä ympärilläni, sillä kypäräsukeltaja ei pukeudu itse, vaan hänet puetaan. Pian jaloissani olivat lyijymonot ja niiden yläpuolella säärystimet. Tärkeitä varusteita molemmat, sillä kukapa haluaisi pulpahtaa jalat edellä pintaan. Pystysuunnassa kulkevilla ketjuilla ja nahkahihnalla kiinnitettiin vielä lisäpainot haarniskan etu- ja takapuolelle. Sitten sukeltajanpuukko remmeillä paikoilleen vyötärölle. Koska päässäni oli jo valmiiksi kypäräsukeltajan punainen villapipo, niin enää ei puuttunut kuin kypärä päästä.
Kypärän pukeminen olikin sitten oma lukunsa. Irrotettava etuikkuna laskettiin ensin kylmään vesiastiaan jäähtymään, jotta huurteelta vältyttäisiin. Sen jälkeen kuparista ja messingistä tehty hattu nostettiin haarniskan kierteille ja käännettiin lukitusasentoon. Aloin tuntea olevani omassa pienessä maailmassani, jonne ei juuri kuullut, mitä Mauno ja Jyrki ulkopuolella puhuivat.
Siebe-Gorman-kypärän ja monojen paino saivat minut tuntemaan itseni kömpelöksi, kun astelin lähemmäs mereen vieviä tikkaita. Kävellessäni en nähnyt jalkojani ja huomasin, että kypärän otsankohtaakin kolhisi täällä matalissa Laivaston tukialuksen kansitiloissa helposti, sillä hatussani ei ollut neljättä ikkunaa yläviistoon kuten joissain muissa kypärämalleissa.
Ilma alkoi virrata metallipäähineeseeni muuttaen elämän kuuloaistia kuormittavaksi suhinaksi. Nyt kun etulasikin oli kierretty paikalleen, ainoa yhteyteni ulkomaailmaan oli kypärän sisällä oleva puhelin. Mikrofoni oli leuan edessä. Sitä painamalla saatoin antaa pintaan valomerkin, jos puhe ei kuulunut. Kaiuttimeni puolestaan oli pään vieressä.
Puku alkoi täyttyä sisään virtaavasta ilmasta. Rupesin tapailemaan päätä taakse taivuttaen niskaventtiiliä, jota tuuppaamalla ilmaa saa poistetuksi. Muistin samalla juttuja, joiden mukaan vanhat kypärämiehet tuntee siitä, että he kuivalla maalla vapaa-aikanakin nyökkäilevät jatkuvasti takakenoon. Tällä kertaa ilma sukeltajalle virtasi säädettävän paineenalentimen kautta Laivaston tukialuksen korkeapainesäiliöstä. Käytössä ei ollut raskassukelluksen alkuaikojen manuaalinen ilmapumppu, jonka isoja käsipyöriä avustajat pinnalla pyörittivät.
Laskeuduin letku-puhelinkaapeliyhdistelmä toisessa kädessä teräksisiä sukellusportaita, molskahdin veteen ja painoin niskanappia, sillä ilmaa oli puvussa liikaa. Hetken kaikki tuntui hankalalta, sillä en kellunut vedessä pystyasennossa, koska kypärä ja haarniska painoivat pään alas. Ikkunoista en nähnyt kuten olisin halunnut enkä uimaankaan rintapanssarin ja lyijymonojen vankina pystynyt.
Lopulta sain ilmaa riittävästi ulos, tarkistin kypärän ja pukuliitoksen tiiviyden ja lähdin laskeutumisköydestä kädellä kiinni pitäen alas. Kuplat poreilivat ympärillä. Nieleskelin ja paine korvissa hellitti. Juuri tässä kypäräversiossa ei ollut kasvojen edessä levyä, jota vasten nenän olisi voinut puristaa paineentasausta varten kiinni.
Päästin lopulta köydestä irti ja upposin muutamassa sekunnissa monoineni saveen. Ilman tulo tuntui vedenpaineen lisääntyessä ehtyvän, vaikka saavuttamani pohjasyvyys ei ollut enempää kuin seitsemän tai kahdeksan metriä. Kypärävälinein ilmavirran muuttuminen niukaksi ei kuitenkaan johda paniikkiin, sillä puvussa on varailmaa moneen hengenvetoon. Samoin turvana on puhelin, johonka sanoinkin painokkaan huomautuksen sillä seurauksella, että kypärän sisällä alkoi puhaltaa pyörremyrsky. Se täytti pukua ripeästi ja uhkasi nostaa minut ilmapallona kohti taivaita. Ilmanpoistoventtiili niskan takana tuli nyt tarpeeseen, samoin kaasunvirtauksen säätö sanallisesti pinta-avustajaa ohjeistaen.
Puhelin oli välttämätön myös pintaan noustessa. Kun kengät kerran mudasta irtosivat, tuli sukeltaja pukuilman laajetessa äkkiä ylös asti. Oli siis hyvä tietää, ettei sillä kohtaa ollut esimerkiksi laivan pohjaa vastassa. Tilanteeni oli tämä, koska merenpohjalla kävellessäni olin pöllyttänyt ympäristöä niin paljon, että nousuköyteni oli hukassa. Mietin, että syvässä vedessä asiasta voisi tulla ongelma. Lisäksi huomasin, että oli tärkeää kiinnittää huomiota ilman ulospuhaltamiseen ylöspäin tullessa. Tietoinen uloshengittäminen ei tuntunut yhtä itsestään selvältä kuin kevytsukellusvarusteiden regulaattorin ollessa suussa. Toivottavalta tuntui veden alla sekin, että kypärässä olisi ollut se neljäs yläviistoon suunnattu ikkuna. Silloin kohti pintaa noustessaan näkisi mahdolliset esteet altapäin jo etukäteen.
Raskaissa töissä usein käytettävä kypäräsukeltajan pohjaanlaskukori, vaikka sitä ei nyt käytössä ollutkaan, tuntui jo ensikokemukseni perusteella merkittävältä turvatekijältä, paremmalta kuin pelkkä alasmeno- ja nousuköysi. Koriin tukeutuva sukeltaja ei voisi vahingossa mennä korvat soiden kiihtyvällä vauhdilla pohjaan eikä myöskään tulla liian kovaa kyytiä takaisin pintaan. Dekompressiopysähdyksetkin olisi korin turvassa helpompaa hoitaa kuin köyden varassa välivedessä roikkuen.
Mieleeni nousivat myös kertomukset vedenalaisista etsinnöistä kypärävälineissä. Lyhyen pohjakävelyni jälkeen päädyin siihen, ettei tämä etsintäpuku ollut. Kyseessä olivat varusteet työskentelyyn paikallaan, ja siihenkin ne olivat joissain tilanteissa varmaan kömpelöt. Kypärän sisällä ei myöskään samalla tavalla kokenut olevansa osa meren maailmaa kuin kevytvälineissä. Olin sidottu pintaan ja avustajiini. Pohjalla lyijysaappaat syvällä savessa ajatus pintamiesten lakosta tuntui ”erittäin epämiellyttävältä”.
Pikkupuutteista huolimatta Siebe-Gorman-kypäräsukellusvälineet olivat mieleenpainuva kokemus. Monta siltaa ja laituria on niissä työskennellen rakennettu menneinä vuosikymmeninä Suomeenkin. Kypäräsukeltajan monituntiset työpäivät kylmissä syvyyksissä eivät ole kuitenkaan olleet helppoa elämää.
Erkki Siirilä